Iltapäivän taivas oli vaihtunut mustelmansiniseksi ja syöksynyt raivoisaksi rankkasateeksi, joka muutti paikallisen puron villiksi, kuohuvaksi kanavaksi. Nousevan rojun keskellä pieni, kauhusta jäykkä terrieri oli jäänyt jumiin halkeilevalle puulaatikolle. Koiran talutushihna oli tarttunut kiinni laatikon reunaan, mutta köyden toinen pää oli puristuksissa valtavan ylivuoto-ojan rautaritilässä. Veden noustessa laatikko alkoi lipua kohti pyörrettä, ja köysi lyheni jokaisen liikkeen myötä. Jokainen virran rysähdys veti eläintä yhä lähemmäs viemärijärjestelmän synkkää, jylisevää kitaa.
Mark ei jäänyt pohtimaan veden kylmyyttä tai virran imuvoimaa. Hän astui vyötäröä myöten virtaavaan tulvaan, ja saappaat täyttyivät heti lietteestä. Veden voima oli petollinen—se painoi hänen reisiään vasten kuin elävä, raskas muuri. Hän riuhtaisi eteenpäin, ja sormet hipaisivat märäksi litistyneen hamppuköyden pintaa juuri kun laatikko alkoi kallistua. Hän tarttui köyteen molemmin käsin, iski jalkansa upoksissa olevan betonireunan varaan ja nojasi taaksepäin, lihakset kiristyen viemärin armottomaa vetoa vastaan.
“Pidä se!” hän huusi rannalla seisovalle sivulliselle, vaikka sade nielaisi sanat lähes kokonaan.
Vesi hyökkäsi uudella raivolla—aalto iskeytyi Markin rintaan ja oli kaataa hänet. Samalla köysi kiristyi äärimmilleen, väristen jännityksestä. Laatikko alkoi hajota paineen alla, ja koira päästi terävän, hätääntyneen ulvaisun, kun sen tassut lipsuivat kylmään vaahtoon. Mark tiesi, ettei hän voisi pitkään voittaa tätä taistelua koko kaupungin viemärijärjestelmää vastaan. Hän siirsi painoaan ja alkoi kietoa köyttä käsivartensa ympäri, hivuttaen itseään lähemmäs kelluvaa romua, vaikka riski vedetyksi syvyyksiin oli todellinen.
Yhdellä viimeisellä, epätoivoisella riuhtaisulla Mark syöksyi välin yli. Hän jätti huomiotta olkapäihin leikkaavan kivun ja kurkotti kohti koiran niskaa. Eläin, vaiston varassa, sinkosi häntä kohti—hyläten uppoavan laatikon juuri kun se imaistiin väkivaltaisesti rautaristikon suuntaan. Mark kaatui taaksepäin kohti matalampaa rantavettä, koira tiukasti rintaansa vasten. Köysi, nyt löysänä ja hyödyttömänä, roikkui heidän perässään mutaisessa virtauksessa, kun sivullinen kumartui ja veti heidät ylös nurmelle.
Turvassa kastuneella ruoholla Mark istui hetken hengästyneenä, sateen hiljentyessä ohueksi usvaksi. Koira, värisevänä mutta vahingoittumattomana, ravisteli itseään voimalla ja lennätti mutavettä Markin kasvoille. Hän ei voinut olla naurahtamatta—terävä, vapauttava ääni kaiken sen adrenaliinin jälkeen, joka oli hakannut hänen veressään. Hän tarkisti koiran kaulapannan ja löysi puhelinnumeron, mutta ennen kuin hän ehti edes kaivaa vedenkestävää koteloaan, auto jarrutti viereen kirskuen. Hätääntynyt perhe ryntäsi ulos, heidän helpotuksen huutonsa kaikuivat puiston yli. He kiiruhtivat takaisin lemmikkinsä luo, ja Mark ojensi hihnan heille. Hän nousi seisomaan ja seurasi katseellaan, kuinka hetki sitten hengenvaarallinen vesi alkoi vihdoin vetäytyä pois, kuin mikään ei olisi koskaan tapahtunut.